Niinhän siinä kävi, että…

Kävin tässä päivänä muutamana kaupassa. Keräilin ruokaostoksia ostoskoriini. Kuinkas ollakaan, silmiini osui Kaunis Sisustusesine, jossa ei ollut hintaa, enkä oikeastaan tiennyt sen käyttötarkoitustakaan.

Vaikka olin  päättänyt pyhästi, että en sorru heräteostoksiin, kysyin kuin kysyinkin myyjältä paljonko se maksaa. Ei vastausta. Kysyin uudestaan. Ei vastausta, neitonen loi minuun pitkän katseen.  Meni kassalle ja huusi: ”Se maksaa kympin!”. Olin aikaisemmin nähnyt lehdessä mainoksen, jossa eräs yritys mainosti tuotteitaan sloganilla ”Valoa, lämpöä ja iloa”. Tämä ei selvästikään ollut se kauppa.

Ainahan on maksettava, eikös juu… ja joulu alkaa kaupassa jo marraskuussa

En lannistu pienistä, joten kysyin myyjältä sen Kauniin Sisustusesineen mahdollista käyttötarkoitusta. Vastaus: ”En minä tiedä”. No, eipä tässä hätää, ajattelin, ja kysyin myyjältä, tietäisikö joku muu henkilökunnasta tästä Kauniista Sisustusesineestä enemmän. Ei vastausta. Kysyin uudestaan. Jälleen pitkä katse ja vastaus kyllästyneellä äänellä: ”Ei ole muita töissä.” Tässä vaiheessa mielessäni toki kävi ajatus, että hän on varmasti väsynyt ja kiireinen.

Se tunne kun…

Olin kuitenkin juuri hetki sitten  nähnyt bussin kyljessä mainoksen ”Rakasta ihoasi” (ei siis lähimmäistäsi) ja mielessäni kuohahti. Tämä mainos oli siis ainakin tässä kaupassa sisäistetty.  Tempaisin ostoskorini kassahihnalle  tyyliin kiinnostaa yhtä paljon kuin kuivuva sementti. Poistuin  mielenosoituksellisesti kaupasta,  ilman yhden yhtäkään ostosta mukanani. Minäkin aloin rakastaa juuri sillä nimenomaisella hetkellä omaa ihoani enemmän kuin lähimmäistäni.

Jälkeenpäin minua nolotti, totta kai. Minusta tuntui ihan mustalta jätesäkiltä.  Tunsin yhä selässäni huvittuneet katseet, joita minuun luotiin kaupan kassajonossa. Istahdin kotona olohuoneen nojatuoliin ja avasin television. Kuinkas ollakaan, sieltä   tuli mainos.

Mainosta katsellessani mieleeni palasi ”fläsärinä”  tilanne muutaman päivän takaa.
Kolmannen kerroksen pikkutyttö huusi ja huusi. Hän huusi yhä uudestaan kylpyhuoneessa niin, että rappukäytävä raikui: ”Pyyh-ki-mään, pyyh-ki-mään!”. Hän oli nähnyt saman vessapaperimainoksen, jota juuri katselin.

Mitä me tästä sitten opimme? Hillitse mielesi, hallitse hermosi  ja muista heittää ne hemmetin mainokset ihan samantien roskikseen, kun ne tipahtavat postiluukustasi. Älä lue niitä, sillä maailma on totta, mainokset eivät. Eikä tätä elämääkään kai kannata niin kauhean vakavasti ottaa. Jotkut päivät vaan on rautaa, toiset kiveä on (Marx, Engels & Jung).

Toisaalta, mainosten tulvalta on melko mahdotonta välttyä. Ensin kunnallisvaalien jälkeen tipahteli vaalimainosta postiluukusta aamua iltaa, nyt mainostajat ovat aktivoituneet jo joulumarkkinointiin, vaikka on vasta marraskuun alku. Voisihan sitä tietenkin laittaa oveensa lapun ”Ei mainoksia, kiitos!”.  Myötätuntoni on kuitenkin mainosten jakajien puolella. Jostakinhan heidänkin on leipänsä hankittava, vaikka sitten pieninä palasina maailmalta. Mainosten jakaminen ei taida olla ihan palkkalistojen ykkösenä, eikä se kai kansalaistenkaan mielestä mitään kovin arvostettua työtä ole. Joten, mainoksia tipahtelee postiluukustani tasaiseen tahtiin.


 

This entry was published on 7.11.2012 at 4:16 am. It’s filed under Hajatelmia and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink. Follow any comments here with the RSS feed for this post.

2 thoughts on “Niinhän siinä kävi, että…

  1. Pirkko on said:

    Hillitte ittes? No ei!

    Tykkää

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: