Teekupin ääreltä

Tänään minä sain lopultakin  viime kesästä jatkuneen  dekkariputken poikki. Yleensä luen dekkareita vain kesäisin. Jostain syystä niitä on kuitenkin  löytynyt kirppiksiltä niin huolella ja ennen kaikkea hulvattoman halvalla, että olen viime aikoina alkanut nähdä jo uniakin mitä merkillisimmistä rikoksista.

Dekkareihinkin voi siis näköjään jäädä koukkuun – ja helposti. Jens Lapiduksen Stockholm Noir sarja tuli ahmittua melkeinpä putkeen. Yöpöydältäni on löytynyt myös melkoinen pino naisdekkaristeja:  Anne Holt, Anna Jansson, Petra Hammesfahr, Camilla Läckberg – joitakin mainitakseni, hyviä naisdekkaristeja on paljon. Siis minä, vannoutunut Paulo Coelho fani, olen ahminut dekkarin toisensa perää kykenemättä lopettamaan – ja edelleen  löytyy kirjahyllystäni jännitystä, jota en ole vielä lukenut (tosin aion ne kyllä lukea myöhemmin). Kirjoittavat mokomat niin loistavia dekkareita nykyään, että sitä genreä riittää melkeinpä loputtomiin.

Etupäässä dekkareita…

Viime aikoina, kun olen tarttunut dekkariin, mieleeni on hiipinyt ajatus, että pitäisiköhän minun sittenkin lukea välillä jotain kaunista. Minä pidän tarinoista. Tarinoista, joissa on ripaus mystiikkaa ja kenties myös hieman jotain yliluonnollista. Kesti tovin, ennen kuin sellaisen kirjan löysin, mutta nyt olen sen vihdoin löytänyt. Tai oikeastaan, sanotaan, että kirja löytää lukijansa, ei päinvastoin.

Cecilia Samartin, Señor Pellegrino

Luen teekuppini ääressä Cecilia Samartinin kirjaa Señor Pellegrino. Kirjan päähenkilö on nuori meksikolainen nainen, Jamilet. Hänen selkäänsä peittää suuri verenpunainen syntymämerkki, jota hänen kotikylässään pidetään paholaisen kädenjälkenä. Kirjailija Cecilia Samartin on syntynyt Kuubassa, mutta hänen perheensä joutui pakenemaan Castron sotilashallintoa Yhdysvaltoihin, kun Cecilia oli vielä lapsi. Samartin toimii myös psykoterapeuttina ja sosiaalityöntekijänä latinosiirtolaisten parissa.
Kirjan alku lupaa hyvää, ja olen onnellinen, että olen päässyt jälleen perinteisten tarinoiden pariin.

Sanotaan, että kirja on avain uusiin maailmoihin. Se pitää paikkansa. Tässäkin tapauksessa. Ihan helposti ei tulisi mieleen, että Lapiduksen Stockholm Noir sarjan päähenkilö Jorge voisi mitenkään liittyä Samartinin kirjan päähenkilöön Jamiletiin. Jorge on rikollinen, Jamilet ei. Mikä heitä sitten yhdistää? Vastaus on siirtolaisuus – ja se on asia, joka minua tällä hetkellä kiinnostaa. Heidän asemansa ja paikkansa yhteiskunnassa ei ole läheskään aina itsestäänselvyys. Se paikka on taisteltava itselleen, tavalla tai toisella. Jamilet ja Jorge ovat molemmat omalla tavallaan merkittyjä. He ratkaisevat tämän ongelman – kumpikin  omalla tavallaan. 

Ja nyt, palaan takaisin Jamiletin maailmaan,
lupaan palata aiheeseen myöhemmin…

 

This entry was published on 6.11.2012 at 6:30 am. It’s filed under Hajatelmia and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink. Follow any comments here with the RSS feed for this post.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: