Samaan aikaan toisaalla…

Monenlaisia juttuja sitä tässä maailmassa tuleekin sitten joskus ihmeteltyä. Koiran kanssa tallustellessa tulee havainnoitua vuodenaikojen vaihteluita ja luontoa toisin silmin. Luonto tulee jotenkin lähemmäksi, vaikka en asukaan maalla. Ensilumi, joka satoi jokunen päivä sitten, ei sitten ollutkaan pysyvää laatua. Se suli pois. Sää on kuitenkin todella kolea.

Tänään pohdiskelin (mistä se ajatus oikein tuli, ei aavistustakaan!), että minne kaikki tilhet ovat oikein kadonneet.
Pihlajanmarjoja on niin ”maan mahoton”, että tilhille  olisi kyllä tiedossa kunnon bileet.  Mutta ei tilhen tilheä, ei niin missään. Mitenkäs se menikään se vanha sanonta… taisi olla jotenkin niin, että ”Joo, joo, sano tilhet päissään”😀

Pihlajat hehkuvat upeissa väreissä, vaikka niissä ei ole jäljellä enää lehden lehteä. Samaan aikaan toisaalla luonto näyttää antaneen periksi talvelle. Paikoitellen maisema on melko ankea. Maa on musta ja kuolleet kasvit odottavat maatumistaan (elleivät sitten jäädy pystyyn).

Sitä mukaa, kun päivät lyhenevät, minun makeanhimoni kasvaa kasvamistaan. Mikä siinä oikein on, että pimeänä vuodenaikana tekee mieli syödä niin paljon enemmän herkkuja? Tänään etsiskelin kaupasta suklaamuffinseja, mutta ne olivat lopussa. Niinpä minä sitten löysin kaupan hyllystä uuden lauantaiherkun. Cremetäytteiset (Pirkka) kaakaomuffinsit. Ovat varmaan monelle jo  tuttuja, mutta minulle ne ovat  ihan uusi juttu. Että ne sitten maistuvatkin taivaallisen ihanilta rooibosteen kanssa! Tulee silloin tällöin sorruttua näihin kaupan valmistuotteisiin, koska en viitsi itselleni alkaa leipomaan – se menee ihan mahdottomaksi mässäilyksi muuten.  Ensin syön kulhoon jääneen taikinan lusikalla ja vispilät, nehän täytyy nuolla tietenkin myös. Ja kun ne leipomukset ovat valmiit, niin hetken päästä jo hämmästelen, että mihinkäs ne  oikein katosivat. Olen niin armoton herkkusuu, että parempi ostaa kaupasta valmista – paketissa on vain tietty määrä leivonnaisia, eikä homma ”karkaa käsistä”.  Leivon vain silloin, kun minulle tulee vieraita ja parempi näin🙂
Tässäpä tätä ”ajatuksen paloa” taas tälle päivälle.
Lopuksi vielä kuva pihakoivustamme.
Se  ei ole tulessä, älkää pelästykö. Syysauringon  säteet ne vain heijastuvat puun rungosta – sarjassamme ”kokeilevaa valokuvausta” (ja kaikkea pitää kokeilla, ainakin kerran).
Seuraavaksi voisinkin  lähteä vaikka ulos hyppimään jäätyneitä vesilätököitä rikki. Se on hauskaa puuhaa, mutta kannatta ottaa koira mukaan. Siitä on paljon apua, se kaapii tassuillaan jäitä iloisena ja ihmiset luulevat, että se  lätäköiden rikkominen oli koiruuden keksimä juttu (ja minä säilytän kasvoni).
Syysaurinkoa ja pientä pakkasta, mutta iloa päivään kaikille!


This entry was published on 21.10.2012 at 2:53 am. It’s filed under Hajatelmia and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink. Follow any comments here with the RSS feed for this post.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: