Se on pienestä kiinni


Olen jo pitkää miettinyt, mukavuudenhaluinen kun olen, että pitäisi hakea kellarista eteiseen (oven viereen)  tuoli, niin että voisin laittaa kengät istuen jalkaani – ja ennen kaikkea asetella ne tähän vuodenaikaan niin  ajankohtaiset kenkäpiikit jalkaani. Asian tärkeysjärjestyksestä kertoo jotakin  se, että minulla on ollut useita päiviä muistilappu keittiön pöydällä  ja aina asia  vaan on päässyt unohtumaan.

Tänään sain lopulta hoidettua sen  pois päiväjärjestyksestä. Katselin tuolia tyytyväisenä, kun koira sai yhtäkkiä jonkun aivan omituisen hepulikohtauksen. Ehkä se ei pitänyt tuolista.  Joka tapauksessa se ryntäsi tornadon lailla eteisen läpi olohuoneeseen. Lopputulos oli kolme mattoa siinä kunnossa, että pesutupareissu. Se pissata lirautteli sievät raidat kaikkiin mattoihin! Olin aivan järkyttynyt ja  todella kiukkuinen. Tällaista ei ole tapahtunut viimeksi kuin koiran pentuaikoina, ja se on sentään ollut minulla jo vuosikaudet.

Tässä vaiheessa tunnelma oli hieman ankeahko. Vähän samanlainen kuin taulussa (ei ole minun maalaukseni, kitschiä) eteisen seinällä.

Mattoja pestessäni minulle tuli mieleen ajatus, että ehkä  koirani on saavuttanut jo niin korkean iän, että vahinkoja alkaa tapahtua. On harmillista, että se ei koskaan pyydä selkeästi ulos. Sillä on tapana vain istuskella eteisen oven vieressä  sen näköisenä, että ”Lets Mennään Go”  – ja minun  vain pitäisi ymmärtää sen hiljainen, sanaton viesti.  Seuraava ajatus : Ehkä koirani onkin sairas?  Kun tulin pyykkituvasta, olin jo lauhkea kuin lammas. Minkä sitä vahingolle voi, koirakaan. Mutta se tuoli… se oli yhtäkkiä muuttunut pienessä päässäni ihmisen (ja koiran) ikääntymisen merkiksi. Selkä ei enää taivu kuten ennen, ja tuntuu mukavammalta laittaa kengät jalkaan mukavasti tuolilla istuen. Ehkä koiran tuuletukset pitkin huushollia tarkoittivatkin sitä, että  se halusi vain toivottaa minut  tervetuleeksi kerhoon?  Se on pienestä kiinni, vai miten se meni? Oli miten oli, tuoli on ja pysyy eteisen oven vieressä. Se herättää minussa  varmasti muistoja vielä vuosienkin jälkeen.

 

Minulla on jo vuosia ollut tapanani maalata  ovia kankaalle silloin tällöin, tässä niistä yksi. Ovista voi kulkea kumpaankin suuntaan. Siispä  lähdemme nyt  parhaan ystäväni, ihanan   koiruuteni kanssa lenkille.
Tarkemmin ajatellen, ei me (kai)  ihan  niin vanhoja vielä olla🙂

This entry was published on 20.10.2012 at 8:31 am. It’s filed under Hajatelmia and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink. Follow any comments here with the RSS feed for this post.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: