Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista

Syksyinen kirpeys on hiipinyt aamuihin kuin huomaamatta. Joelta nouseva usva on kaunis katsella. Kylmyys nipistelee sormenpäitä, kerrospukeutuminen alkaa. Niitä kerroksia saammekin sitten lisätä kuukausi kuukaudelta lisää – kesäihmisen mieleen alkaa hiipiä hienoinen apeus. Kesä on lopullisesti ohi, sitä  intiaanikesää ei sitten tullutkaan, jokavuotinen toiveajattelu oli jälleen kerran turhaa.

Minä en ole talvi-ihminen ja sehän tästä syksystä seuraa, pitkä pimeä sohvaperunana ja muutama lisäkilo, totta kai. Niitä sitä sitten taas keväällä yritän pudotella ja kun vihdoin alkaisin olla hieman lähempänä uimapukukuntoa (joka on vuosi vuodelta yhä laajenevampi käsite), alkavatkin jo kelkkahaalarikelit.

 Yritän uskotella itselleni, että villasukat, hyvä kirja ja suklaalevy ovat parasta syksyssä ja sytytän valon kirkasvalolamppuun. Mutta tosiasiassa minulle ei ole koskaan valjennut, miksi ihmeessä esi-isämme valitsivat asuinpaikakseen tämän syrjäisen maankolkan, jossa puolet vuodesta vietetään pimeässä ja pakkasessa.

Aivan totta, oikeassa olet, pääsisihän täältä pois – mutta juuret, ne ovat syvällä maassa. Mihinkäs  sitä ihminen kotoaan lähtisi, ei mihinkään. Niinpä sitä sitten taas yksi talvi murjotetaan ja palellaan.

Paistahaan se päivä vielä risukasaankin, paistaahan?

This entry was published on 9.9.2012 at 9:05 am. It’s filed under Hajatelmia and tagged , . Bookmark the permalink. Follow any comments here with the RSS feed for this post.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: