Rikkinäinen maljakko

Itkupotkuraivaripäivä

Pari huonosti nukuttua yötä, kiire, stressi ja harmaa arki – joskus siihen ei muuta tarvita, itkupotkuraivaripäivään. Ei mitenkään niin, että minulla olisi omakohtaisia kokemuksia, tulipahan vain mieleen.

Aamu alkaa kuten kaikki aamut. Se tulee hiipien. On vain sellainen epämääräisen takkuinen olo.  Uloslähtiessäsi  huomaat, että avaimet ovat jotenkin piiloutuneet (kuulostaa paljon paremmalta kuin se, että et muista mihin olet ne laittanut). Pitkällisen etsimisen jälkeen, kun olet kurkistanut jääkaappiin ja toivonut, että avaimenperäänkin voisi soittaa kuten kännykkään, ne löytyvät, ja pääset liikkeelle. Pieniä käynnistymisvaikeuksia, ei siinä mitään.

Mutta sitten, bussia odotellessa, se alkaa hiipiä takaraivoon, kiukku. Eihän se bussi  tietenkään tule, myöhästyit ne strategiset kolme sekuntia.  No, kyllä se tästä, kyllä se tästä. Päätät soittaa ystävällesi, että tulet tapaamiseen seuraavalla bussilla. Eipä se vastaa puhelimeen ei, varattua tuuttaa ja koputtaa. Tässä vaiheessa sinulle soittaakin sitten yleensä aina puhelinmyyjä. Hänestä ei niin vaan eroon päästäkään, ammattilainen, alansa huippu. Kaikkea sitä pitääkin sattua.
 
Päätät kävellä (turha kai mainita, että sataa) ja myöhästyä tapaamisesta sen kuuluisan akateemisen vartin – vaíkka tiedätkin, että siitä seuraa pitkiä katseita,  sellainen tuskin kuultava huokaus ystäväsi sanoessa, että ei se mitään. Tiedäthän sen äänensävyn, joka kuulostaa vähän samalta kuin “tätähän se on aina”. Kyllä se tästä, pikku juttu.

Mutta eihän se tähän jää. Kahvilan jonossa tulee sellainen kummallinen tunne, että joka toisen tädin käsilaukku on syönyt kaikki niiden tavarat ja varsinkin sen tärkeimmän, lompakon. Joka muuten puuttuu sinunkin käsilaukustasi. Kaverisi joutuu maksamaan sen  suurimman ja kalleimman suklaaleivoksen, jonka katsoit ansainneesi, kun on on vähän huono päivä. Että pitikin sattua.

Yrität hillitä itsesi, eiväthän sivistyneet ihmiset (ja sinähän olet sellainen) voi yleisellä paikalla alkaa avautua, kun ihan  pikkuisen kiukuttaa. Sinä kyllä pidät itsesi koossa, tilanteessa kuin tilanteessa.  Mutta eihän se ihan niin mene.

Loppupäivästä löydätkin sitten  itsesi erinäisten sattumusten jälkeen karjumasta marketin pihassa  pahankurisille kakaroille ja kyselemästä kenenkä lapsia ne ovat, kun eivät osaa tuon vertaa käyttäytyä. Ja ne vastaavat, että ihmisten. Katsovat toisiaan pitkään ja muodostavat huulillaan äänettömästi sanan hul-lu.

This entry was published on 25.8.2012 at 12:28 pm. It’s filed under Hajatelmia and tagged , , , . Bookmark the permalink. Follow any comments here with the RSS feed for this post.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: